Elämäni ensimmäinen blogikirjoitus – hui! Tulihan tätä vätysteltyä kolme vuotta mutta nyt se on tässä. Ajatus kirjoittamisesta pulpahti mieleen, kun jonkin aikaa rapakon takana asuttuamme tuli useampaan otteeseen (ja tulee edelleen) pohdittua kulttuurisia eroja ja kaikenmaailman outoja ja ei-niin-outoja asioita.
Noh, kaikki alkoi noin 4 vuotta sitten, kun mieheni eräänä päivänä kysäisi että josko muutettaisiin Kaliforniaan länsirannikolle. Kuulemma siellä olisi hänelle töitä tarjolla ja koko perheelle mahdollisuus nähdä maailmaa. Minä siihen, että todellakin lähdetään! Asunto myyntiin ja lapsia vakuuttelemaan, että tämä on varmasti hyvä juttu. Voitte ehkä kuvitella, että ihan noin helposti ei 10-vuotiaan ja 8-vuotiaan taivuttelu käynyt. 10-vuotias ilmoitti heti kättelyssä kiitos ei, muutan mummolaan.
Joka tapauksessa muutosta päätettiin (lapsia kuuntelematta :D) ja meillä kävikin järjettömän hyvä tuuri asunnon myynnin kanssa, nimittäin kaupat tehtiin lähes samoin tein. Ajatuksena oli viihtyä reissussa kaksi vuotta ja palata sitten Suomeen etsimään uutta kotia. Emme halunneet jättää Suomeen mitään huolehdittavaa, joten lähes kaikki omaisuus myytiin. Niin kävi, että Tammikuussa 2015 Ollenbergit koirineen lensivät Ameriikkaan.
Ensimmäiset kaksi kuukautta asuimme Piilaakson tuntumassa Santa Clarassa. Ensimmäiset mielikuvat ja päällimmäiset muistot ovat hirvittävä liikenne, ihmisten paljous, betoniviidakko ja se, etten ymmärtänyt ihmisten puheesta juurikaan mitään. Mitä helkuttia, kyllähän kaikki suomalaiset osaavat englantia! Näin olin ajatellut. Mutta täytyy sanoa, että kaksi vuotta meni kielen opetteluun ja edelleenkään en kaikkia eri maailmankolkista tulevia aksentteja meinaa ymmärtää ja joidenkin aihealueiden sanastot ovat täysin hukassa. Tunsin olevani kielen kanssa aika hukassa pitkän aikaa, eikä lapsillakaan tainnut olla sen helpompaa.
Santa Clarasta käsin etsiskelimme pysyvää osoitetta. Halusin pois betoniviidakosta joka ahdisti minua jo koirienkin vuoksi. Vuokra-asunnon etsintä ei ollut aivan helppoa, sillä monet vuokranantajat eivät suvainneet kuin yhden (tietyn kokoisen/rotuisen) koiran ja meillä karvakavereita oli kaksi. Onneksi hyvä tuuri jatkui ja löysimme asuinpaikan meren ääreltä Santa Cruz nimisestä rennosta surffikaupungista, Forest Avenuelta. Veden lähelle pääseminen ja hiljaisessa metsässä kävely ovat aina olleet minulle henkireikiä, siksi Santa Cruz oli meille nappivalinta!
Tällä hetkellä, syyskuussa 2018 reissua on siis kestänyt kolme ja puoli vuotta (näinhän se sitten venähti..). Matkaan mahtuu niin monen näköistä ihmettelyä, kommellusta ja iloisia tapahtumia, että taidan kirjoittaa pikkuhiljaa näistä sitten omia postauksia.
Ihanaa, jos luit tarinaani! Pysytään kuulolla <3
