Moni on kysellyt lasten sopeutumisesta täkäläiseen koulumaailmaan. Nyt kolmen ja puolen vuoden jälkeen voin sanoa, että koulu sujuu molemmilla hyvin. Aivan samaa ei olisi voinut sanoa vielä kaksi vuotta sitten, saatikka reilu kolme vuotta sitten. Arvostan molempia lapsiani yli kaiken, sillä tutusta ja turvallisesta ympäristöstä sekä kaveripiiristä irti repiminen ei todellakaan ole helppo nakki. Aikuiset voivat hokea, että saat uusia kavereita ja opit nopeasti kielen mutta näinhän se ei välttämättä oikeassa elämässä aina mene. Joskus kyllä mutta ei aina.
Lähtötilanne oli se, että esikoinen oli ehtinyt lukea englantia huimat puoli vuotta ennen muuttoa. Johan sillä pärjää 😀 Kuopus ei osannut oikeastaan sanaakaan. Lapset siis viskattiin keskelle vieraita ihmisiä ja vierasta kieltä noin vain. Myönnän, että minulle ensimmäinen koulupäivä oli aivan kamala. Sydäntä repi jättää molemmat itkevät lapset keskelle kaaosta. Voin ainoastaan kuvitella miltä tuntuu, kun et ymmärrä puheesta sanaakaan ja kaikki kasvot ovat vieraita. Hengissä siitä kaikki kuitenkin selvisivät.
Ensimmäinen vuosi oli haastava. Vaikka lapset oppivat englantia nopeasti, oli kieli silti suuri haaste kouluarjessa. Tuntui, että hukuimme kotiläksyihin ja projekteihin joita oli hurjasti paljon enemmän kuin Suomen koulussa. Ja koska kaikki läksyt oli tietenkin ensin käännettävä suomeksi, olin myös minä välillä todella puhki. Joinakin päivinä läksyihin saattoi kulua jopa neljä tuntia. Se on lähes 7 tunnin koulupäivän päälle aikamoinen urakka. Sääliksi kävi, mutta mitäpä muuta voi kuin kannustaa ja kertoa, että jonain päivänä helpottaa.
Koulupäivät ovat täällä tosiaankin pidempiä kuin Suomessa ja välitunteja on harvemmassa. Pienen koululaisen on varmasti haastavaa keskittyä pitkä päivä opetukseen, ainakin se oli suuri muutos meidän lapsillemme. Oli melkoinen saavutus tottua pidempään koulupäivään kun vielä suurin osa kielestä oli täyttä hepreaa. Nuorempi herra totesikin monesti ensimmäisen puolen vuoden aikana, että koulupäivät menivät seiniä tuijotellessa koska mitään ei ymmärtänyt. Pitkiä päiviä… 😀
Kouluruoka. Tämä on myös usein kysytty aihe. Kouluissa tarjotaan maksullista lounasta. Pizzaa, nugetteja, hodareita, burritoja… Okei joskus myös salaattia. Päätimme heti alkuunsa, että teen lapsille omat eväät kouluun ja illalla syömme ruuan yhdessä kotona. Kokeiltu on keittoa termariin ja burritoa folioon, mutta käytännössä toimivin vaihtoehto on ollut voileipä oman maun mukaan täytettynä. Onneksi lapset tykkäävät ruisleivästä, jota vierasparat meille selkä vääränä kantavat Suomesta 😀 Aluksi oli haasteellista perustella, että miksi meidän perheessä ei syödä koulussa sipsejä ruuaksi ja karkkia jälkiruuaksi mutta ehkä toisto tehoaa, sillä nurinaa kuuluu enää erittäin harvoin. Ei oikeastaan ollenkaan.
Koulussa on paljon projekteja jolloin kirjoitetaan ja rakennellaan, leikataan ja liimataan, piirretään ja maalataan… Ihan kivoja tapoja opetella asioita, varsinkin jos hommat saa tehdä kaverin kanssa. Liikuntaa on lähes joka päivä ja jokaisesta tunnista annetaan arvosana. Keskiarvon perusteella oppilaalle muodostuu lopullinen numero. Liikuntatunneilla keskitytään paljon esimerkiksi juoksemaan mailin matka omaan ennätysaikaan tai tekemään lihaskuntotestit paremmin kuin edellisellä tunnilla. Suorituskeskeisempää kuin Suomessa, kyllä. Toisaalta itse olen aivan fiiliksissä koulujen liikuntapaikoista sillä ne ovat mahtavia! Esikoisen high schoolista löytyvät uima-allas, fudiskenttä, yleisurheilukenttä, baseballkenttä… Ja koulujen järjestämät harrastusmahdollisuudet koulupäivän jälkeen ovat mainio juttu, jokaiselle löytyy jotakin.
Kavereita on koulusta pikkuhiljaa löytynyt, sekään ei ollut aluksi itsestään selvää. Oli hankalaa mennä porukkaan mukaan kieltä osaamatta. Paljon ovat lapset reissussa reipastuneet ja elämä on tällä hetkellä kivasti mallillaan. Monet itkut on yhdessä itketty ja monen monta yötä olen murehtinut sydän syrjällään. Sanon lapsille, että aina voi tulla syliin istumaan ja juttelemaan. Ei ole mitään tärkeämpää kuin kuunnella mitä sydämellä on. Asiat järjestyvät, olivat ne mitä tahansa. Ja niin on yhdessä selvitty alun koulukiusaamisesta ja vuorien kokoisilta tuntuneista haasteista. Kauhua ja monen päivän vatsakipua aiheuttaneet esitelmätkin sujuvat jo nykyisin ilman hengenahdistusta. Äärettömän iloinen olen siitä, että lapset huomaavat vaikeidenkin asioiden voivan muuttua kivoiksi ja uskon myös, että tämän reissun jälkeen he selviävät elämässä mistä tahansa
!